Kirjallisuus
29.9.2026 05:30 ・ Päivitetty: 29.9.2026 05:14
Arvio: Marinin ex-avustajan Tuulia Pitkäsen kirjaa vaivaa sisäpiiriläinen kritiikittömyys, mutta intoa piisaa
Sanotaan se heti alkuun. Kokoomuksen entinen puoluesihteeri arvioi demarilehdessä Sanna Marinin entisen erityisavustajan esikoisteoksen. Asetelma saattaa kuulostaa ulospäin jännittävämmältä kuin se todellisuudessa on.
Luin kirjan Pitkäsen kollegana. Politiikan konehuoneessa työskennelleet tunnistavat toisensa puoluerajojen yli. Tuulia Pitkäsen kirja on kirjoitettu juuri sieltä, politiikan ytimestä.
Kirjakaupassa Älä kysy lupaa. Mitä opin naisista ja vallasta seikkaillessani politiikassa (Otava) on hyllytetty muistelmiin. Se on harhaanjohtavaa. Kabinettijuoruja Marinin pääministerikaudelta odottava lukija pettyy. Pitkänen ei sorru tirkistelyyn.
Lyhyet tuokiokuvat uran varrelta kehystävät kunkin luvun asian. Mutta niillä on toinenkin tehtävä. Pitkänen ei tuokiokuvissa muistele. Hän tulkitsee. Hän selittää, miksi tapahtui niin kuin tapahtui, ja korjaa julkisuuden kertomuksia siellä, missä ne hänen mielestään menivät pieleen.
Esimerkit on valittu tarkasti, ja ne kertovat kirjoittajastaan yhtä paljon kuin tapahtumista. Minulle nämä kohdat olivat kirjan kiinnostavinta luettavaa.
Tuulia Pitkänen:
Älä kysy lupaa – Mitä opin naisista ja vallasta seikkaillessani politiikassa
Otava 2026, 288 s.
USEIMMILLE lukijoille kirjan arvo on kuitenkin muualla. Sen oikea paikka on nimittäin käsikirjojen hyllyssä.
Kirja on parhaimmillaan, kun Pitkänen opastaa lukijaa kädestä pitäen.
Miten puoluetoimintaan hakeudutaan? Miten valitaan oma puolue, jos yksikään ei tunnu täydelliseltä? Miten rakennetaan vaalikampanja, jossa budjetti, verkostot ja teemat sopivat yhteen? Entä miten kirjoitetaan puhe, joka herättää kuulijat, ja miten neuvotellaan rohkeasti? Ja miten suojellaan itseä sosiaalisessa mediassa?
Myös katsaukset kuntapolitiikasta, hyvinvointialueilta, eduskunnasta, hallituksesta ja Euroopan unionista kuvaavat päätöksenteon tasoja selkeästi. Perustiedot instituutioista ovat politiikan peruskauraa, mutta Pitkänen osaa pukea hallinnon rattaat helposti ymmärrettäväksi arjeksi.
KIRJAN käsitys vaikuttamisesta jää kuitenkin yllättävän mekaaniseksi. Päätöksenteon prosessit kuvataan tarkasti, mutta itse vaikuttamisen dynamiikka saa vähemmän huomiota.
Pitkänen kuittaa esimerkiksi kuluttamalla vaikuttamisen harhaksi ja rajaa aidon muutoksen vain virallisiin poliittisiin rakenteisiin. Siinä hän on samaan aikaan oikeassa ja väärässä.
Puolueet eivät pärjää pelkällä uusien tulokkaiden rekrytoinnilla, jos toimintatavat ja kulttuuri eivät suostu muuttumaan.
On totta, että lakeja ja budjetteja ei muuteta ilman edustuksellista järjestelmää. Samalla kirja ohittaa sen, että syvä yhteiskunnallinen muutos syntyy yhä useammin puoluepolitiikan ulkopuolella tai sen rinnalla.
Puolueet ja eduskunta heräävät usein vasta sitten, kun kansalaisaktivismi ja arvoilmapiiri ovat jo siirtäneet normaalin rajoja.
Matkan varrella Pitkänen ruotii myös puolueiden kankeita toimintatapoja ja tunnistaa ihmisten toimintaympäristössä tapahtuneet suuret muutokset. Puolueet eivät näytä 2020-luvulta, ja ihmiset ovat liian uupuneita toimimaan poliittisesti vanhoilla malleilla. Diagnoosi on pitkälti oikea.

Tuulia Pitkänen.
Uusia rakenteellisia lääkkeitä Pitkänen ei kuitenkaan tarjoa. Pikemminkin hänen ratkaisunsa on suoraviivainen: lähtekää mukaan kaikesta huolimatta!
Kehotus saa hymyn huulille, ja Pitkäsen asenteelle on helppo nyökätä. Se ei silti poista ongelmaa, jonka hän itse nimeää. Puolueet eivät pärjää pelkällä uusien tulokkaiden rekrytoinnilla, jos toimintatavat ja kulttuuri eivät suostu muuttumaan.
Samasta syystä kirjaa vaivaa paikka paikoin sisäpiiriläinen kritiikittömyys. Pitkänen kuvaa järjestelmää sisältäpäin lämmöllä ja kehuu suomalaisten puolueiden avoimuutta vertaamalla niitä vaikkapa Italian suljettuihin rakenteisiin.
Suomi toki pärjää kansainvälisessä vertailussa, mutta kiinnostavampaa olisi ollut lukea Pitkäsen näkemyksiä siitä, miten hyvin puolueemme todella onnistuvat siinä demokraattisessa perustehtävässä, joka niille on annettu.
Tavoittavatko ne kansalaisten äänen ja luovatko ne näkemystä tulevaisuudesta? Vai ovatko ne jääneet vanhan tekemisen hallinnoijiksi?
ENTÄPÄ kirjan alaotsikko naisista ja vallasta? Naisnäkökulma kulkee teoksessa sinnikkäänä sivujuonteena.
Pitkänen tekee tarkkoja havaintoja sukupuolten eroista politiikassa sekä poliittisten rakenteiden sukupuolittuneisuudesta.
Sen sijaan kirja ei tarjoa uutta analyysiä naiseuden ja vallan kytköksestä. Vastaus kiteytyy tuttuun tosiasiaan: tasa-arvossa riittää politiikassa yhä tekemistä. Uutta tässä ei ole. Asia on kuitenkin sellainen, jota pitää jaksaa toistaa ääneen uudestaan ja uudestaan.
Pitkäsen tekstiä siivittää tarttuva into. Hän on politiikasta vilpittömästi innostunut, ja se välittyy kirjan sivuilta.
Asiastaan syttyneen ihmisen tekstiä on ilo lukea, varsinkin näinä aikoina, kun politiikka näyttäytyy harvoin houkuttelevana elämänvalintana.
Juuri siksi kirja on kirjoitettu sille, joka miettii, pitäisikö lähteä mukaan, mutta ei tiedä mistä aloittaa. Hänelle Pitkänen tarjoaa kartan, kompassin ja rohkaisevan ystävän.
Viesti on selvä: politiikka ja valta ovat sinua varten, ja sinne kannattaa mennä silloinkin, kun kutsua ei kuulu. Vaalit ovat edessä. Jos yksikin ihminen asettuu tämän kirjan rohkaisemana ehdolle kysymättä keneltäkään lupaa, se on tehnyt tehtävänsä.
Kirjoittaja on Sitran vanhempi neuvonantaja ja kokoomuksen entinen puoluesihteeri.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.
